Sitä minulla on ikävä. Välillä on päiviä, että tekisi mieli kömpiä peiton alle piiloon maailmaa ja huutaa kaikille, että antakaa minun olla rauhassa. Varsinkin näinä pimeinä ja kovin harmaina päivinä, kun auringosta on vain muistoja. Silloin tulee se tunne, polte lähteä. Lähteä kauas ja saada sitä omaa tilaa hetkeksi, koska kukaan ei voi vaatia mitään ihmiseltä, joka on toisella puolella maapalloa. Tiedän, olen itsekäs. Olen niin itsekäs, kun edes ajattelen näin. Olen niin itsekäs, että haluaisin lähteä ainoastaan sen vuoksi, että minulla olisi parempi olla.
Ettette luulisi minua ihan kauheaksi kun puhun tällaisia, voin kertoa mikä on vapauden vastakohta, mikä on pahinta ulkomailla asumisessa. Se on ikävä. Ikävä kotiin, perheen ja ystävien luokse. Ikävä sitä "normaalia" elämää.
Ja nämä kaksi asiaa tulevat varmaan olemaan aina jollakin tapaa elämässäni vastakkain: ikävä ja ikävä. Vapauden ikävä ja ikävä takaisin. Älkää ymmärtäkö väärin, ei se tarkoita sitä, ettenkö olisi onnellinen. Ikävän kanssa oppii elämään. Ja joskus on myös niitä hetkiä, jolloin en kaipaa minnekkään.
Halusin jakaa ajatukseni, vaikken oikein tiedä mikä tämän jutun pointti oli. Varmaan se, että syksy ei näytä loppuvan koskaan ja minä en tiedä, minne kuulun ja mitä haluan.
täältä mä en nää afrikan tähtee
se tuol odottaa löytäjää
ne jotka tahtoo sen ne lähtee
onnea maailmalta löytämään
