äiti älä pelkää kyllä pidän itsestäni huolen

En jännittäny tätä reissua yhtään ennen lähtöä. Suomessa lentokentälläkin vielä mietin että eihän tässä mitään, ei jännitä yhtään. Ensimmäinen päivä meni hyvillä fiiliksillä, että täähän on helppoa ja mukavaa. Olin varmaan keränny kaiken stressaamisen ja jännityksen jonnekki varastoon, ja viime yönä se purkautui. Pyörin aamuyöhön asti hereillä ja kävin mielessä läpi kaikki lavantaudista ryöstöihin ja onnettomuuksiin, puhumattakaan torakoista, myrkkykäärmeistä, hirmumyrskyistä ja mitä näitä nyt on. Mietin ihan kaikkea kamalaa mitä täällä voi sattua ja miten me pärjätään.

Aamulla näin auringon ja nauratti omat ajatukset. Hyvinhän me pärjätään. Kaikkea voi sattua mutta turha sitä on etukäteen pelätä. Normaali varovaisuus ja terve maalaisjärki on mukana, niillä jo pääsee aika pitkälle. Eihän sitä uskalla elää jos kaikkea pelkää. Enää ei pelota, minä elän. Elän täysillä, nautin hetkestä ja toteutan unelmaani.

Ainiin, olen sanonut etten tiedä mitä teen kun tulen takaisin. Että mitä elämässä tehdään sitten kun unelmat on toteutettu? En vieläkään tiedä, mutta olen alkanut rakentamaan uusia unelmia. En tiedä miten ja milloin ne toteutan, mutta tärkeintä on, että on niitä unelmia. On oltava unelmia ja jotain mitä tavoitella, ettei putoa sinne harmaaseen arkeen.

Ai matkakuulumiset? Ensimmäinen päivä meni lähinnä lepäämiseen raskaan matkan jälkeen. Oltiin vasta myöhään perjantai-lauantai välisenä yönä perillä, takana kaksi pitkää matkustuspäivää. Nukuttiin pitkään, käytiin syömässä ja makoiltiin uima-altaalla. Hyvään talteen meni lepopäivä. Nyt ollaan Krabilla "viidakkohotellissa". Täällä on kuumaa ja kosteaa, trooppisia kasveja ja ihmeellistä ääntä pitäviä lintuja. Huomenna jatketaan matkaa veneellä Ko Lantalle, mielikuvissa aurinko, ranta ja riippumatto.