Eilen vietin yhden elämäni hienoimmista päivistä.
Varasimme retken pitkähäntäveneellä saarikierrokselle, tarkoituksena tutustua muutamaan minisaareen Andamaanianmerellä. Meidän seuraksi lähti muutama pariskunta. Emme oikein tarkalleen tienneet minne olimme menossa ja se toi kyllä kieltämättä matkaan oman kutkuttavan jännityksen.
Ensimmäisen kalliosaaren laitaan vene pysähtyi, kuski kaivoi snorkkelit esiin ja käski hypätä mereen. Minä tottelin ja meinasin hukkua kun en osannut käyttää niitä. Hetken pärskittyä merivettä ja rauhoituttua kokeilin uudelleen, ja aika hienoltahan siellä näytti. Ihmeellisiä akvaariokaloja ja koralleja.
Sieltä jatkettiin matkaa toisen saaren luo, mutta vieläkään ei päästy rannalle. Vene keikkui isojen aaltojen keskellä ja meidän käskettiin laittaa pelastusliivit päälle. Paikallinen opas hyppäsi edeltä aaltoihin ja käski seurata. Jos oltais tiedetty mihin ollaan menossa, ois varmaan pitkähäntäveneeseen jäänyt keikkumaan pari tyttöä. Onneksi ei tiedetty! Jättimäisten aaltojen lomassa taisteltiin kallion reunassa olevaa luolan suuaukkoa kohti. Uitiin niin syvälle luolaan, että siellä näkyi ainoastaan oppaan päässä olevasta otsalampusta valo. Tätä pimeänpelkuria pikkuisen pelotti uida pilkkopimeässä luolassa.. Oli aika yllätys, kun luolan toisesta päästä merivesi alkoi heijastaa auringonvaloa luolaan. Oltiin saavuttu keskelle saarta, salaiselle autiorannalle! Olin ihan myyty. Pehmeän valkoista hiekkaa ja turkoosin värinen kirkas meri. Sademetsä tuoksui ja minikokoisia lintuja lenteli yläpuolella. Suupielet korvissa kelluin lämpöisessä vedessä ja tunsin olevani jossain toisessa maailmassa. Saari oli kuulema ollut merirosvojen aarteiden kätköpaikkana. Hyvähän sinne on aarteita piilotella, varsinkin kun nousuveden aikaan sinne ei edes pääse, koska luola täyttyy vedestä. Pystyin melkein kuvittelemaan merirosvot sinne aarteineen, kuin olisin pudonnut jonnekin sadun keskelle. Niin epätodellista. Tosin hetken päästä sen tunteen rikkoi mekkaloiva japanilaisturistiryhmä ja palasin pettyneenä todellisuuteen, saari ei olekaan vain meidän salaisuus. Ja minäkin olen vain matkailija. Aion kuitenkin säilyttää mielikuvissa sen täydellisenä, salaisena autiorantana josta vain merirosvot tietävät. Kuvia sieltä ei luonnollisesti ole, koska menimme sinne uimalla.
Selvittyämme takaisin veneeseen, jatkettiin matkaa kaukaiselle paratiisisaarelle, Ko Ngaille. Niin täydellinen minisaari! Sama kirkas turkoosi meri ja pitkä valkoinen hiekkaranta. Paikalliset olivat leppoisia ja hyväntuulisia. Yksi suklaasilmäinen pikkupoika vei sydämeni, olisin halunnut ottaa sen mukaan. Tai jäädä sinne. Iltapäivällä vene lähti kuitenkin takaisin Ko Lantalle ja päivästä jäi hyvä mieli, kasa kuvia ja kauniita muistoja.
