en minä vielä tiedä

Niin kuin varmaan kaikilla bloggaajilla on jossakin vaiheessa, niin nyt mulla on ollu pitemmän aikaa semmonen olo, etten tiedä mitä kirjoittaisin ja kaikki mistä voisin kirjoittaa, tuntuu jotenkin pinnalliselta. Ja vaikka tämä blogi on mulle ollu aina enemmän kuvapainotteinen, niin tuntuu väärältä laittaa tänne hienoja kuvia hienoista hetkistä, kun elämä on välillä kaikkea muuta kuin hienoa. Mutta toisaalta en osaa enkä halua kovin usein kirjoittaa niistä huonommista päivistä, kun mieluummin kertoisin, mitä kaikkea hyvää on. Se vaan tuntuu kovin ristiriitaiselta, en halua että lukijat katsoo mun lomakuvia niin että miten tuollakin muka kaikki on noin hyvin ja sitten ei kuitenkaan ole. Ja toisaalta just haluaisin niitä hyviä hetkiä ja muistoja jakaa, että niihin voi aina palata silloin kun aurinko ei paista ja elämä näyttää harmaalta.

Kuulumisista sen verran että olen tehnyt isoja päätöksiä, sulkenut ovia ja ajelehtinut. Olen levännyt paljon, ollut kotona ja opetellut arjenhallintaa. Olen vaihtanut maisemaa, käynyt matkoilla ja miettinyt asioita. Kaikki on kesken ja minä olen kesken, mutta se ei haittaa. 

Olen viimeaikoina kirjoitellut paljon ajatuksia runomuotoon, ja tein niille oman blogin. Niin jos tämä blogi alkaa tuntumaan liian pinnalliselta, lisää runokortteja voi löytää facebookista sivulta Elämä on kuitenkin hyvä.

Aurinkoista kevättä, voikaa hyvin!

kun joka päivä en osaa

Tyttö

 tänään onnellinen

 nauraa

 siivoaa

 käy jouluostoksilla

 tapaa ystäviä

 puhuu ja hymyilee

 rakastaa

huomenna aloittaa aamunsa itkemällä

kietoutuu väsymyksen viittaan

ja sumusta huolimatta

nousee ylös

vain siirtyäkseen sohvalle makaamaan

eikä jaksa kiinnostua valokuvaamisesta

vaikka sehän rakastaa sitä

syö unilääkkeitä

aina välillä

ettei yöllä tarvitse pelätä

miettii liikaa elämää

itkee liian helposti

ja kysyy

mikä tilanne

ja mikä on vointi

ja miten minun kanssa pitää elää

kun joka päivä en osaa

eikä se haluaisi myöntää

että on vielä toipilas

Se tyttö opettelee keskeneräisyyden sietämistä ja yrittää ymmärtää että voi olla onnellinen myös silloin, kun ei tiedä mitä tekee ensi vuonna tai millainen vointi on huomenna. Opettelee sitä, että elämä voi olla hyvä silloinkin kun ei tiedä, miten "järjestäisi" elämäänsä tai mistä reunasta sitä korjaisi. Että mieli voisi olla tasapainossa kaaoksenkin keskellä.

---

väsymys on verho

joka vääristää värit

ja näyttää maailmaa kyynelten läpi

se sanoo

ettet pidä niistä asioista

joita ennen rakastit

ettet pysty siihen etkä tähän

ettei sinua

edes kiinnosta

ja jostain sen takaa

pidän kiinni

siitä omasta pienestä äänestä

joka sanoo

että elämä

on kuitenkin hyvä

- milla -

nousen vaikka putoan

se istuu olkapäällä ja sanoo

pysy vain sängyssä

olet huono

ei sinusta ole mihinkään

eivät ne asiat järjesty

ei tästä ainakaan hyvä tule

ei elämä ole reilua

uskon sitä

vedän peiton korviini

ja toivon

ettei kukaan vaadi minulta muuta

ettei kukaan edes huomaa

havahdun

eihän se niin mene

se ei todellakaan mene niin

nousen ylös

pyyhin kyyneleet

irvistän sille

ja sanon

kylläpäs minusta tulee jotakin

kylläpäs elämä on hyvä

kylläpäs

Kun asiat eivät mene suunnitelmien mukaan, se tulee ja sanoo hahaa, etpä onnistu. Eipä tule mitään. Turhaan haaveilet. Mutta oikeasti se ei tiedä elämästä mitään. Se ei usko, että joskus asiat menee pieleen sen takia, että jotain parempaa on tulossa tilalle. Se ei pidä siitä, että asiat järjestyy aina. Ja yleensä ne järjestyy vieläpä paremmin kuin hyvin.

mitä kuuluu

Mun päässä on välillä niin paljon ajatuksia, ettei ne mahdu sinne. Sillon niitä pitää purkaa johonkin, vaikka kirjoittamalla.

Tämän kesän ja alkusyksyn vaikein kysymys on ollu: "mitä sulle kuuluu?". Siihen on aika vaikea vastata. Helpointa on sanoa, että tässähän tämä. Tai että ihan okei, ihan hyvää. Tai olosuhteisiin nähden hyvää. Äärettömän vaikeaa on sanoa: että nyt kuuluu huonoa tai että nyt ei kuulu hyvää. Oon hyvä puhumaan tunteistani; menneessä aikamuodossa. On paljon helpompaa kertoa, että eilen oli tosi huono päivä ja itkin silmät päästäni, kuin sanoisin että nyt just en jaksa mitään, nyt just tuntuu että elämästä ei tuu mitään. Mietin, että miksi on niin vaikea just siinä hetkessä myöntää se paha olo, miksi pitää aina ensin itse selvitä siitä. Siksikö, että voi ystävälle kertoa, että minä selvisin? Ehkä siksi, ettei halua kuormittaa toista. Että jos kerron, että viime viikko oli kauhea mutta nyt menee paremmin, se on toisen helpompi kuulla. 

Mitä minulle kuuluu nyt? Olen haaveillut, suunnitellut ja opiskellut vaihtelevalla menestyksellä. Olen levännyt, tavannut ystäviäni ja ollut omissa oloissani. Olen romahtanut monesti ja yhtä monesti noussut ylös. Olen itkenyt paljon mutta myös hymyillyt ja nauranut. Kaiken väsymyksen keskellä olen tuntenut kiitollisuutta, onnellisuutta ja innostusta. Olen ollut erityisen onnellinen siitä, että elämä tuntuu taas joltakin. Välillä haluaisin painaa pause-nappia elämästä kun tuntuu, etten sittenkään pysy mukana. Etten sittenkään jaksa. Välillä mieli menee niin lujaa, ettei keho pysy mukana ja uupumus tulee hyökyaaltona takaisin. Silloin joudun muistuttamaan itseäni niistä pienistä askelista.

Mutta silti, just nyt tällä hetkellä voin sanoa että kiitos hyvää. Kaiken kaikkiaan kuukaudessa on tapahtunut ihmeitä toipumisen suhteen, voin jo paljon paremmin. Mitä siitä, vaikka välillä joudunkin hyväksymään, että tänään en jaksa yhtään mitään, kun tiedän että se olotila ei ole pysyvä. Että kaikkina niinä huonoinakin päivinä jossain joku muistuttaa, että sinä selviät. Ja minä selviän.

Eivät toiset minulta koskaan vaadi sitä

mitä itseltäni vaadin

Vaikka kaikkein läheisimmän ihmisen

pitäisi kaikkein parhaiten ymmärtää

Että olen riittävän hyvä

riittävän hyvä tässä hetkessä

juuri tällaisena

epätäydellisenä

vähän rikkinäisenäkin

- milla- 

Jos olin matkalla en enää muista minne

kun kaikki on käytetty
kaikki sanat on sanottu
ja voimat kulutettu loppuun

kun en pysty näkemään
tätä hetkeä pidemmälle

tähän jään
tarvittavan pitkäksi ajaksi
kunnes taas jaksan kasvaa vahvaksi

-milla- 

Kerron teille tarinan tytöstä. Tytöstä, joka oli täynnä elämää. Tytöstä, joka oli reipas, iloinen ja aktiivinen. Siitä tytöstä, joka löysi aina niitä pieniä onnenhippuja arkipäivistä. Hän rakasti ystäviä, salitreenejä, ruuanlaittoa ja leipomista. Ja matkustamista, ennenkaikkea hän rakasti matkustamista. Hän oli se tyttö, joka mielellään heräs vapaaehtoisesti seitsemältä aamulenkille ja salille ennen iltavuoroa. Se tyttö oli sosiaalinen ja piti ihmisistä. Hän yritti aina muistaa kysellä ystävien kuulumisia ja sovittaa kalenteriinsa kaikki tapaamiset. Se tyttö, joka huolehti muista. Ja joka oikeasti huolehti itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan.  Ja aiemmin hän piti myös työstään. Se tyttö luuli olevansa tasapainossa.

Se tyttö katosi jonnekin. Ulkoisesti hän oli vielä täällä mutta sisäisesti hän kadotti itsensä. Mitään noista entisistä piirteistä hän ei löytänyt itsestään. Hän ei enää liikkunut. Hän ei käynyt ruokakaupassa, ei laittanut ruokaa tai siivonnut. Hän ei suunnitellut uusia matkoja eikä pitänyt huolta itsestään. Pikkuhiljaa hän jätti kaikki omat jutut sivuun, että jaksaisi käydä töissä. Kunnes ei lopulta enää jaksanut mitään, ei edes nukkua. Hän sairastui.


Ennenkuin huolestutte, kerron että se tyttö on toipumassa. Se tyttö on nostanut katseensa kohti unelmia ja nähnyt valon tunnelin päässä. Se tyttö on joutunut miettimään, mitä haluaa elämältä ja tehnyt ratkaisuja sen eteen. Halusin vain jakaa sen tytön tarinan, jotta ymmärtäisimme, että se reipas, sosiaalinen ja vahvinkin ihminen voi uupua. Eikä se kysy, montako lasta on tai millainen elämäntilanne on. Voi jäädä sängynpohjalle, vaikkei tarvitsisi huolehtia kuin itsestään.

Herään uuteen aamuun

silmät turvoksissa

kurkussa vieläkin

kuristava tunne

ja aloitan päiväni

itkemällä

puristan lujasti tyynyä

enkä aio nousta sängystä 

enää koskaan

ainakaan tänään

-milla- 

Tässä on pätkiä "päiväkirjastani". Olkaa armollisia teksteille, ne on kirjoitettu silloin kun sitä valoa ei näkynyt.

" En tiiä missä vaiheessa tää meni tähän pisteeseen, mulla vaan hajos pakka käsiin. Tuntuu että koko elämä on ihan hajalla enkä tiiä miten osaan koota sen takas. Päällimmäinen tunne on kokoajan " en vaan jaksa ". En vaan jaksa, mitään. Tuntuu, että oon niin pettäny muiden odotukset. Ja kaikista pahimmalta tuntuu se pettymys omaan itseen. Että miten oon päästäny asiat tähän pisteeseen. On niin vaikea myöntää etten ookkaa sitä mitä muut odottaa. Tekis mieli mennä pimeään huoneeseen, kömpiä peiton alle ja huutaa koko maailmalle että antakaa mun olla rauhassa ja unohtakaa mut tänne. Ku ei musta nyt oo mihinkään.

En olis ikinä uskonut että oon tässä tilanteessa. Että 22-vuotiaana jään työuupumuksen takia sairaslomalle. Tai lääkärin diagnoosin mukaan: työuupumus joka on johtanut masennukseen. Minä? Oon aina ollu se joka tsemppaa muita, ehtii asioista ne positiiviset puolet ja on onnellinen pienistä. Minä, peruspositiivinen ja sosiaalinen, aina järkkäämässä kaikkea, pitämässä itsestä huolta fyysisesti ja psykkisesti. Minä, joka oon aina aatellu olevani hyvä käsittelemään asioita.

Ja nyt oon siinä tilanteessa, etten vaan jaksa mitään. Etten muista millon oon viimeksi tehny ruokaa tai käyny kaupassa. Tai tehnyt mitään muitakaan kotitöitä. En muista, millon oon viimeksi nauttinu liikunnasta (tai liikkunut ylipäätään). Ei mitään käsitystä, minkälainen sää on esimerkiksi ollut viimeisen parin viikon aikana. Tai millon oon kysyny jonku kaverin kuulumisia tai huolehtinu muiden jaksamisesta. Milloin menetin mielenkiinnon tähän kaikkeen?

Huonoja öitä, paljon unettomia öitä. Niiden muutamien ylipitkien yöunien jälkeen nukkuminen loppui lähes kokonaan, nukun yön aikana muutamia puolen tunnin - tunnin pätkiä. Heräilen öisin omaan itkuuni ja itken muutenkin jatkuvasti. Saatan yhtäkkiä romahtaa lattialle itkemään, ilman mitään erityistä syytä. Hengästyn pienistäkin asioista. Yhtäkkiä joku painaa rinnassa ja kuristaa kurkkua. Vaikka kaiken pitäisi olla hyvin, mikään ei ole hyvin.

En tiiä, mistä tätä lähtis korjaamaan. "

"ja kun mä hymyilen, niin ei kukaan kysele.."

" Kun en jaksa enää olla edes sen vertaa reipas, 
että koittaisin hymyillä ja sanoa: kyllä tämä tästä. 
Kun tuntuu, että ei se tästä. Ei mitenkään. 
Kun tuntuu, etten ikinä enää saa kiinni mistään. 
Ja miten mikään voi ikinä enää tuntua miltään. "

" ja mä voin luvata, ettei se satuta kun kaiken pudottaa.."

kyllä se satuttaa.

Niitannut oon itseni muottiin

ja nyt siitä rimpuilen irti

Sukelsin syvään päähän

Selviänköhän siellä

Mietin myöhemmin

Säilyykö mielenrauha

jos sen saakkaan otetta

tai nää selvemmin

Ketähän voisin syyttää

jos todisteet puuttuu

ja oon itse se sekopää

joka pohjan pudottaa

kaiken tutun räjäyttää

Olen joutunut käymään paljon läpi asioita. Enkä vieläkään tarkkaan tiedä, miten päädyin siihen tilanteeseen, jolloin kaikki romahti. Yritin kai olla liian pitkään liian vahva. En uskaltanut tehdä muutoksia, koska tuttuun ja turvalliseen on helppo jäädä, vaikkei se olisikaan se paras vaihtoehto. Olin tottunut siihen, että mulla on langat omissa käsissä ja paketti hallinnassa. Kun ne langat meni solmuun, olin ihan hukassa. En tiennyt, miten pitää elää kun kaikki on kaaoksessa. Meni toimintakyky, piti opetella aloittamaan alusta. Aloittaa siitä, että jaksaa päivittäin nousta sieltä sängystä ja pukea vaatteet päälle. Tai vaikka ei jaksaisi päivävaatteita pukea, niin edes nousta sieltä sängystä. Ja siitä pikkuhiljaa opetella sitä normaalia elämää. Vaikeinta on ollut hyväksyä se, että toipuminen ei tapahdu hetkessä. Ajattelin, että koska olen hyvä käsittelemään asioita, "käsittelen" tämän ja olen kunnossa. Ei ollut ihan niin yksinkertaista. Pitää antaa aikaa. Inhoan tuota lausetta, koska tiedostan, että palautuminen tästä vaatii aikaa mutten vieläkään täysin ymmärrä sitä. Kun on tottunut menemään joka paikkaan täysillä, on vaikea tajuta mitä tarkoittaa "pikkuhiljaa". Kaksi askelta eteen, yksi taakse. Sitä tämä on. Mutta suunta on eteenpäin.

Olen opetellut elämään päivä ja hetki kerrallaan. Olen opetellut hyväksymään omat voimavarani ja kuuntelemaan itseäni. Edelleen on päiviä, jolloin uupumus ottaa vallan, mutta olen opetellut hyväksymään nekin päivät. Pikkuhiljaa rakennan uutta elämääni, pala kerrallaan. Ja pikkuhiljaa keräilen myös takaisin niitä tärkeitä palasia sieltä menneisyydestä. Niitä palasia, jotka olivat ennen minulle rakkaita. Olen onnellinen hyvistä ja paremmista päivistä ja uusista tuulista. Ja ennenkaikkea olen onnellinen läheisistäni, ilman heitä olisin kaatunut liian monesti pääsemättä ylös. Vaikka tulevaisuudesta en paljon tiedä, mieli on jo luottavainen ja elämä tuntuu kuitenkin elämisen arvoiselta. Uskon, että elämällä on minulle vielä paljon hyvää ja kaunista.

Mietin kauan, uskallanko julkaista tätä tekstiä. Uskallanko puhua ääneen näin vaietusta asiasta. En kirjoittanut tätä siksi, että haluaisin huomiota, myötätuntoa, sääliä tai apua. Olen saanut niitä kaikkia jo, kiitos vain. Olen saanut tarvittavia eväitä ja tukea toipumiseen, siitä työstä suurin osa tehdään itse mutta yksin se ei onnistu. Kirjoitin tämän siksi koska haluan sanoa, ettei se positiivinen elämänasenne tai "hyvä elämäntilanne" takaa sitä, etteikö voisi sairastua. Ja siksi, että jos joku, joka lukee tätä ja kokee olevansa samassa tilanteessa tai uupumisen partaalla, ymmärtäisi ettei aina tarvitse olla vahva. Että iloisella ja reippaallakin ihmisellä on oikeus uupua. Kun kaatuu ja nousee ylös, se kasvattaa ja vahvistaa. Se sattuu, mutta se vahvistaa. Ja ehkä kirjoitin myös siksi, että aika moni tietää sairaslomastani mutta monikaan ei tiedä tilanteestani. Kirjoitin, että ymmärtäisitte. En tiedä, haenko tällä tietoisesti leiman otsaani tai muuttuuko ihmisten käsitys minusta, mutta toivon ettei se mene niin. Täällä kaiken takana on silti se sama minä, joka on vain joutunut hetkeksi pysähtymään ja kohtaamaan asioita.

on ihan ok olla joskus väsyny

Nukuin 12-14 tunnin yöunia ja siihen päiväunet päälle ja se ei riittänyt, kokoajan väsytti. Olin epäsosiaalinen. Nenä vuoti, silmät vuoti ja olo oli kauhea. "no mulla on vaan vähä heinänuhaa.." 

Hetkinen? Kannattais vähän tarkemmin kuunnella niitä kehon viestejä. Kun viimein tajusin myöntää, että en nyt oo ihan kunnossa, makasin kolme kokonaista päivää sohvanpohjalla jaksamatta tehdä yhtään mitään. Näin jälkikäteen diagnosoin itselleni pitkittyneen flunssan ja jonkinasteisen yleisväsymyksen. Lepo tuli tarpeeseen, vaikka olikin huono omatunto parin sairaslomapäivän takia. Teki oikeasti hyvää vaan olla tekemättä mitään ja nukkua. Nyt yritän olla reipas nämä pari yövuoroa ja lepään vielä vähän lisää, nimittäin parin päivän päästä alkaa LOMA.


Mitä juoksutreeneihin tulee, oon käyny vähä keskustelua itseni kanssa. Ja oon hyväksyny, että on ihan ok olla välillä vähän väsynyt. Ja on ihan ok myöntää, ettei ole yltänyt itselle asettamiin tavoitteisiin. Nimittäin mulla meinas oikeesti tulla stressi siitä elokuun polkujuoksutapahtumasta. On vaikea hyväksyä, etten oo niin hyvässä kunnossa kun olin ajatellut olevani tässä vaiheessa. En tiedä, jaksanko juosta kuukauden päästä metsässä 26 kilometriä, mutta lupaan tehdä parhaani. Ja lupaan tulla maaliin, vaikka konttaamalla jos juoksukunto ei riitä. Tällä hetkellä yleiskunto on erittäin matala, kun kevyet kävelylenkitkin vie voimat kokonaan mutta kunhan oon kunnolla parantunu niin aloitan taas juoksemisen. Ja yritän olla ottamatta paineita ja nauttia niistä juoksulenkeistä stressaamatta aikaa ja matkaa. Mitä kummijuoksijan rooliin tulee, olen pahoillani etten ehkä oo ihan ansainnut sitä titteliä. Haittaako jos kummijuoksija tulee viimeisenä maaliin?

kiitos hyvää

Anteeksi blogihiljaisuus. Monta postausta odottamassa kuvia, kun malttaisin istua koneelle laittamaan niitä..

Tulin kertomaan, että hyvää kuuluu. Olen elänyt täysillä tätä kevättä. Olen nauttinut yksinasumisen vapaudesta ja sisustanut kotiani. Olen ollut töissä ja vaihtanut salitreenit metsälenkkeihin ja käynyt juoksemassa vaihtelevalla menestyksellä. Olen pitänyt hauskaa ja viettänyt mukavia hetkiä hyvässä seurassa. Olen ottanut askeleita kohti unelmia ja valmistautunut tekemään paljon töitä niiden eteen.

Olen syönyt liian vähän oikeaa ruokaa ja liikaa herkkuja. Olen myös ollut hieman väsynyt kiireeseen ja siihen, ettei aika meinaa riittää kaikkeen. Mutta suurimmaksi osaksi päiväni ovat olleet hyväntuulisia, kiitollinen niistä.

Niin ja olen saanut ihanan kesäkämppiksen, ystäväni muutti töiden takia kesäkuukausiksi luokseni. Vaikka tykkäsin tosi paljon asua yksin, on silti kivaa kun kotona on joku, jonka kanssa voi vaihtaa päivän kuulumiset. Ja joku jonka kanssa syödä aamiaista terassilla tai unohtua illalla kahvikupin ääreen höpöttelemään. Ja onhan sekin kiva, että kesällä jää rahaa muuhunkin kuin asumiseen.

Koti on paikka, jossa sydän on. ♥  

Muistan joka päivä olla kiitollinen tästä paikasta, joka tuntuu nyt niin omalta ja rakkaalta.

"tuparit" ja vappubrunssi. mulla on maailman rakkaimpia ystäviä ♥

Pysykäähän linjoilla, postausjonossa Rodoksen matka, pikkusiskon häät, maailmanympärimatkan budjetti ja Disneyworld. Ja hieman parempilaatuisia kuvia..

ihana arki

Mitä pidempi aika kuluu edellisestä postauksesta, sitä vaikeampi on saada uusi julkaistua. Mielessä on pyörinyt paljon asiaa tänne, mutta mitähän kevätkiireitä.. Kuvia on monta kansiollista ja osa syksyn reissujulkaisuista on vieläkin viimeistelemättä. No, tulin kuitenkin sanomaan että mulle kuuluu tällä hetkellä aikalailla kaikkea hyvää. Aika lentää ja arki on kiireistä mutta ihan mukavaa. Tykkään keväästä.

paras paikka maailmassa, varsinkin yövuorojen välissä

oon treenannu

.. ja ottanu selfieitä hyvistä fiiliksistä :D 

käyny pyörähtään kemin lumilinnassa

viettäny pääsiäistä rakkaiden ihmisten seurassa

ja juhlinu ystävän odotusta ihanien tyttöjen kans

Eli töitä, urheilua, nukkumista ja tärkeitä ihmisiä kuuluu mun kiireiseen arkeen. 

Ja vähän myös minilomia, haaveita ja pikkusiskon häähössötystä kaason kunniatehtävässä. 

ihan pihalla vol 468

28.11.2015 Kissimmee, Orlando

(puhelinpäivitys)

Ai miten niin ollaan oltu hukassa tällä reissulla. Ollaan varmaan puolet reissusta oltu sillai että missähän me ollaan ja mihinkähän ollaan menossa ja missä meijän PITÄIS olla nyt. Tänään Miamin satamassa mietittiin, että jossain Orlandossa on meijän hotelli eikä hajuakaan miten sinne pääsee. Nettiä ei ollu eikä karttasovellus toiminu, mutta oli hatara muistikuva että jostain menee bussi jonnekin päin Orlandoa. Huonolla englannilla saatiin tilattua taksi bussiasemalle, ja siitä eteenpäin tultiin viidellä eri bussilla ja joka pysäkillä oltiin yhtä paljon pihalla määränpäästä. Ja viimeseltä pysäkiltä käveltiin väärään suuntaan ja tehtiin iltalenkki samalla, mutta jotenki ihmeesti löydettiin perille hotelliin. DisneyWorld kutsuu!

Jos jotaki ollaan opittu tällä reissulla nii ainaki se että asioista kannattaa ottaa selvää etukäteen, varsinkin reiteistä ja siirtymisistä. Ja mitään ei kannata olettaa, se on opittu moneen kertaan kantapään kautta. Nettiä (mapsia) kannattaa käyttää hyödyksi sillon ku se on käytettävissä. Meijän reissun paras kaveri on ollu puhelimen Maps - sovellus, ilman sitä oltais varmaan vieläki Bangkokin lentokentällä.

Ps. Bloggerissa odottaa luonnoksissa kasa postauksia Fijiltä ja Karibialta, päivittelen ne tänne kun saan tablettiin netin ja kuvat ladattua.

Tässä on syy miks meistä ei oo kovin paljo yhteiskuvia tältä reissulta

ai mikä sadekausi

Terveisiä hiljaiselta saarelta, Thaimaan Ko Lantalta. Ollaan muutamaksi päiväksi rauhoituttu tänne. Koska on sadekausi (ai missä sataa?), täällä ei ole turisteja. Ollaan tämän majatalon ainoat asukkaat yhtä nuortaparia lukuunottamatta. Muutenkin koko saari on mukavan hiljainen, ulkomaalaisia näkyy todella vähän. Ja me kalkkilaivan kapteenit herätetään tietysti huomiota. Tosin ihan positiivista sellaista, täällä paikalliset on tosi ystävällisiä ja auttavaisia.

Matka tänne Krabilta oli aika mielenkiintoinen. Ostettiin liput jostain pienestä kojusta Ao Nangilta ja koska päivän veneet oli kerenny mennä, meidän piti lähteä minibussilla. Kolmen tunnin matka venyi kuusituntiseksi, ilmeisesti lauttojen takia. Siellä me istuttiin pikkubussissa tuntikausia ilman hajuakaan siitä minne ollaan menossa ja milloin ollaan perillä. Onneksi oltiin varattu majoitus etukäteen, päästiin turvallisesti perille asti. 

Lämmintä on riittänyt, +30 astetta ja puolipilvistä. Legenda siitä, että täällä voi saada väriä varjossakin, pitää paikkaansa. Mun matkakaverilla nimittäin kärähti iho täysin pilvisenä päivänä, kun vähän makoiltiin rannalla. Mulla ei vielä toivoakaan rusketuksesta.

Nyt on vasta alkanu ymmärtää, että ollaan oikeasti lomalla. Ja että tää reissu ei lopu ihan heti. Ollaan oltu ihan fiiliksissä merestä, kivoista kahviloista ja ruokapaikoista, hullusta tuktuk-kyydistä, mukavista ihmisistä ja upeista auringon laskuista. Ja ihan vaan siitä että ollaan täällä ja voidaan mennä minne huvittaa ja tehdä mitä halutaan. Tai olla tekemättä. Huomenna lähetään saarikierrokselle etsimään autioita rantoja ja ehkä snorklaamaan.

Illallinen merenrannalla auringon laskiessa. Maksoi pari euroa ja oli hyvää.

Löydettiin sympaattisin ruokapaikka ikinä. Oisin voinut jäädä asumaan tuonne, tuohon riippumattoon ja noille lattiatyynyille. Semmonen paikka, johon teki mieli jäädä vaan hengailemaan. Taidettiin vähän jäädäkin. Palvelu oli ystävällistä ja sieltä sai ihanaa suklaamoussea ja hyvää kahvia. Paikan nimi on Irie restaurant ja löytyy Ko Lantalta Saladan kylästä, läheltä long beachia.

Yritin ladata teille videopätkää tuktuk-kyydistä kyydistä mutta en tiedä näkyykö se. Tuktuk on siis mopotaksi, skootterin kylkeen rakennettu renkaiden päälle hökötys johon mahtuu kyytiläisiä. Täällä tyypit muuten ajelee skoottereilla melkeen satasta,  ilman kypäriä ja usein vielä 3 päällä. Meidän tuktuk meni onneksi "vaan" kuuttakymppiä. 

Täällä voidaan hyvin, terkkuja kotipuoleen!

pikakuulumiset

Töitä ja ihania vapaapäiviä. Rentoutumista, auringonpaistetta ja ystäviä. Ruohonleikkuuta, metsälenkki ja extempore yökyläilyä. Koiravieras. Salitreenit, juhlia ja liikaa herkkuja. Lisää ystäviä, sisko ja liian vähän unta. Sellaista kaikkea minulle kuuluu, ihan hyvää. Paitsi että tietokoneeni on rikki, joten blogiin on luvassa hiljaisuutta tai tylsiä kännykkäkuvia. Mukavaa kesää !