pyssymäki extreme polkujuoksu

Oho, musta tuli lenkkarimainos. Eiku kummiurheilija. Tai jotain sinnepäin. Elokuussa olis tarkoitus juosta Pyssymäki Extreme Polkujuoksu - tapahtumassa 26 kilometriä kummijuoksijan tittelissä. Joo, minun. Juosta. Metsässä. 

Saivat ylipuhuttua. Ensin mietin, että en todellakaan, koska en oo juossu muutamaan vuoteen. Otin haasteen vastaan, ja tässä nyt pitäisi asennoitua siihen, että saliharrastus jää vähän sivuun ja juoksulenkit kuuluu koko kesän mun arkeen. Tää on mulle haaste, koska tässä mennään aika kaukana mun mukavuusalueelta. Suhteeni juoksemiseen on tällä hetkellä se, että pitää tosissaan tsempata lähtemään ja aina ensimmäiset 20 minuuttia mietin, että kuka hullu tätä tekee vapaaehtoisesti. Mutta joka ikisen lenkin jälkeen on niin mahtava olo, että rakastan juoksemista! Eli vois sanoa, että tää on semmonen viha-rakkaus suhde. 

Oon kuitenki aika mielissään tästä haasteesta, koska en varmasti ois ite muuten ilmoittautunut tapahtumaan. Ja tekee ihan hyvää vaihtaa välillä kuntosali metsäpolkuihin. Plussana tietysti se, että saa syödä enemmän kun vaihtaa aerobiseen! Ehkä ei kaikki kesän jäätelöt jää vyötärölle, hehe. (mun tsempparin kans ollaan sovittu että jokaisesta viidestä juoksukilometristä saa syödä turkinpippurijäätelön ;) ) Kokonaan en toivottavasti salia jätä, vaan tavoitteena ois että viikkoon tulis muutama kerta myös lihaskuntotreeniä.

hyvän treenin jälkeen hymyilyttää aina

Katotaan mitä tästä tulee. Oon nyt muutaman vitosen ja yhen kympin käyny juoksemassa (lue, hölkkäämässä), tästä lähetään. Pikkuhiljaa vaihdan soratiet metsäpolkuihin ja rupean pidentämään lenkkejä. Toivotaan, että paikat pysyy kunnossa ja motivaatio yhtä korkealla koko kesän! Mun ja toisen kummijuoksijan treenipäivityksiä voi seurata Facebookista Pyssymäki Extreme Polkujuoksun sivuilta. Yritän myös tänne päivitellä välillä fiiliksiä.

satoi vettäräntäärakeitamummoja mutta hyvä lenkki oli

näissä maisemissa kelpaa lenkkeillä

ihana arki

Mitä pidempi aika kuluu edellisestä postauksesta, sitä vaikeampi on saada uusi julkaistua. Mielessä on pyörinyt paljon asiaa tänne, mutta mitähän kevätkiireitä.. Kuvia on monta kansiollista ja osa syksyn reissujulkaisuista on vieläkin viimeistelemättä. No, tulin kuitenkin sanomaan että mulle kuuluu tällä hetkellä aikalailla kaikkea hyvää. Aika lentää ja arki on kiireistä mutta ihan mukavaa. Tykkään keväästä.

paras paikka maailmassa, varsinkin yövuorojen välissä

oon treenannu

.. ja ottanu selfieitä hyvistä fiiliksistä :D 

käyny pyörähtään kemin lumilinnassa

viettäny pääsiäistä rakkaiden ihmisten seurassa

ja juhlinu ystävän odotusta ihanien tyttöjen kans

Eli töitä, urheilua, nukkumista ja tärkeitä ihmisiä kuuluu mun kiireiseen arkeen. 

Ja vähän myös minilomia, haaveita ja pikkusiskon häähössötystä kaason kunniatehtävässä. 

asiaa liikkumisesta

Olen monesti ajatellut, että olisi kiva jakaa ajatuksia treenaamisesta ja ruokavaliosta, mutta se on aina jäänyt siihen että "en minä voi kirjoittaa sellaisesta, enhän edes näytä siltä että urheilen". Olen ajatellut, että vain timmiksi treenatun vartalon omaavilla on oikeus kirjoittaa aiheesta. Koska eihän se kuulosta uskottavalta, jos tällainen sohvaperunan näköinen kirjoittelee juttuja olkapäätreenistä ja jakaa ruokavaliovinkkejä. Mutta kuka määrää, kenellä on oikeus kirjoittaa ja mitä ? Ilmeisesti se joku tuolla oman pääni sisällä. Mutta nyt lakkaan kuuntelemasta sitä, sillä minulla voi olla yhtä paljon (tai enemmän) kokemusta salilla käymisestä kuin jollakin joka omistaa täydellisen sixpackin ja painaa minua 15 kiloa vähemmän. Joten tässä teille ensimmäinen aiheeseen liittyvä sekava postaus.

Allaolevan tekstin kirjoitin kuukausia sitten (vai jokohan siitä on vuosi). En pystynyt julkaisemaan sitä silloin, oli vielä liian arka aihe.

"Luin joku aika sitten Helsingin Sanomista jutun Fitness - sallittu syömishäiriö. En silloin ajatellut asiaa sen enempää, mutta palasin juttuun myöhemmin ja se hieman pysäytti - ja vähän säikäyttikin. Niin paljon samoja tuntemuksia ollut minullakin. Olen tehnyt valtavasti töitä oman hyvinvointini eteen ja pudottanut toistakymmentä kiloa painoa, ennenkaikkea muuttanut ruokavaliotani ja ruennut liikkumaan aktiivisesti. Myönnän, että välillä (aika monesti) olen valinnut ystävien ja perheen sijaan urheilun, tai jättänyt menemättä jonnekin sen takia etten viitsi kokoajan kieltäytyä tarjottavista kun olen omalla ruokavaliolla. Olen aina ajatellut, että olen sen verran herkkusuu ettei minulla voisi koskaan olla ongelmaa syömättömyyden kanssa. Mutta on pakko pysähtyä miettimään, missä on vika kun jokaisen ylimääräisen pikkuleivän tai muun ruokavalioon kuulumattoman evään syömisen jälkeen tulee itku ja itsesyytökset, kun olin niin huono taas. Tai kun jokaisen lenkin jälkeen mietin miksen juossut pidemmästi, lujempaa. Miksen käynyt salilla kuin kaksi kertaa tällä viikolla.

Olin ajatellut, että tämä on väliaikaista. Sitten kun saavutan tavoitteeni (eihän minulla edes ole konkreettisia tavoitteita), olen tyytyväinen ja elän normaalisti. Mutta miten voin palata "normaaliin", kun yhdenkin herkun jälkeen tuntuu, että kaikki kilot tulivat takaisin ja näytän kamalalta. Tuntuu, että tavoitteeseeni on vielä pitkä matka. Silti haluaisin löytää keskitien, oppia syömään ilman sen jälkeistä pahaa oloa ja pitää vapaapäiviä liikunnasta ilman huonoa omaatuntoa."

Edelleen olen matkalla kohti tavoitettani, onnellista ja hyvinvoivaa minää. Sitä tyyppiä, joka on suht. tyytyväinen ulkonäköönsä eikä itke syötyään levyllisen suklaata (tai ei syö sitä suklaata). Mutta olen oppinut paljon. Olen tutustunut omaan kehooni ja tiedän mitä se tarvitsee. Tiedän nyt, miten haluan syödä ja liikkua. Tiedän, millä tavoin pystyn muuttamaan kroppaani ilman että se kärsii siitä. Olen ylpeä siitä, miten paljon olen tehnyt töitä sen eteen, että voin paremmin kuin koskaan. Sen eteen, että (useimmiten) voin katsoa itseäni peilistä ilman, että se pilaa päivääni. Vaikken vieläkään ihan ole tyytyväinen ulkonäkööni, alan olla sinut asian kanssa.