tiistai 13. joulukuuta 2016

kun joka päivä en osaa



Tyttö
 tänään onnellinen
 nauraa
 siivoaa
 käy jouluostoksilla
 tapaa ystäviä
 puhuu ja hymyilee
 rakastaa

huomenna aloittaa aamunsa itkemällä
kietoutuu väsymyksen viittaan
ja sumusta huolimatta
nousee ylös
vain siirtyäkseen sohvalle makaamaan
eikä jaksa kiinnostua valokuvaamisesta
vaikka sehän rakastaa sitä

syö unilääkkeitä
aina välillä
ettei yöllä tarvitse pelätä

miettii liikaa elämää
itkee liian helposti
ja kysyy
mikä tilanne
ja mikä on vointi
ja miten minun kanssa pitää elää
kun joka päivä en osaa

eikä se haluaisi myöntää
että on vielä toipilas


Se tyttö opettelee keskeneräisyyden sietämistä ja yrittää ymmärtää että voi olla onnellinen myös silloin, kun ei tiedä mitä tekee ensi vuonna tai millainen vointi on huomenna. Opettelee sitä, että elämä voi olla hyvä silloinkin kun ei tiedä, miten "järjestäisi" elämäänsä tai mistä reunasta sitä korjaisi. Että mieli voisi olla tasapainossa kaaoksenkin keskellä.



---

väsymys on verho
joka vääristää värit
ja näyttää maailmaa kyynelten läpi

se sanoo
ettet pidä niistä asioista
joita ennen rakastit
ettet pysty siihen etkä tähän
ettei sinua
edes kiinnosta

ja jostain sen takaa
pidän kiinni
siitä omasta pienestä äänestä
joka sanoo
että elämä
on kuitenkin hyvä

- milla -



maanantai 7. marraskuuta 2016

marraskuu on ihan hyvä

Kyllä, todellisuutta on ihan sallittua pakoilla välillä. Varsinkin jos sen tekee hyvässä seurassa, auringonpaisteessa ja kaukana kotoa.

Mulla on kesäloma. Ja mun kesälomaan kuuluu Indonesian ihana, kuuma ja aurinkoinen Bali. Aion nauttia tästä valosta ja lämmöstä vielä seuraavat pari viikkoa. Eletään hetkessä eikä tiedetä mitä tehdään huomenna. Ja pakko sanoa, että just nyt en haluais olla missään muualla, tässä hetkessä on kaikki hyvin.

Ps. Otetaan vastaan balikokemuksia ja -vinkkejä.


tiistai 25. lokakuuta 2016

nousen vaikka putoan



se istuu olkapäällä ja sanoo
pysy vain sängyssä
olet huono
ei sinusta ole mihinkään
eivät ne asiat järjesty
ei tästä ainakaan hyvä tule
ei elämä ole reilua

uskon sitä
vedän peiton korviini
ja toivon
ettei kukaan vaadi minulta muuta
ettei kukaan edes huomaa

havahdun
eihän se niin mene
se ei todellakaan mene niin

nousen ylös
pyyhin kyyneleet
irvistän sille
ja sanon
kylläpäs minusta tulee jotakin
kylläpäs elämä on hyvä

kylläpäs



Kun asiat eivät mene suunnitelmien mukaan, se tulee ja sanoo hahaa, etpä onnistu. Eipä tule mitään. Turhaan haaveilet. Mutta oikeasti se ei tiedä elämästä mitään. Se ei usko, että joskus asiat menee pieleen sen takia, että jotain parempaa on tulossa tilalle. Se ei pidä siitä, että asiat järjestyy aina. Ja yleensä ne järjestyy vieläpä paremmin kuin hyvin.

maanantai 24. lokakuuta 2016

sinun päiväsi, pikkuinen



tietäisitpä 
miten suuren vaikutuksen olet tehnyt
miten koko maailma rakastaa sinua
sinä olet täydellinen

tänään on sinun päiväsi, pikkuinen
saat nimen
vaikka voisimmehan aina kutsua sinua
muruksi tai rakkaaksi

tänään olemme kiitollisia sinusta
Rakas kummipoikani Mikael
❤️








Syliisi hellään sulje
nyt Jeesus, lapsemme
ja heidän kanssaan kulje
ja heitä suojele



perjantai 14. lokakuuta 2016

mitä kuuluu

Mun päässä on välillä niin paljon ajatuksia, ettei ne mahdu sinne. Sillon niitä pitää purkaa johonkin, vaikka kirjoittamalla.

Tämän kesän ja alkusyksyn vaikein kysymys on ollu: "mitä sulle kuuluu?". Siihen on aika vaikea vastata. Helpointa on sanoa, että tässähän tämä. Tai että ihan okei, ihan hyvää. Tai olosuhteisiin nähden hyvää. Äärettömän vaikeaa on sanoa: että nyt kuuluu huonoa tai että nyt ei kuulu hyvää. Oon hyvä puhumaan tunteistani; menneessä aikamuodossa. On paljon helpompaa kertoa, että eilen oli tosi huono päivä ja itkin silmät päästäni, kuin sanoisin että nyt just en jaksa mitään, nyt just tuntuu että elämästä ei tuu mitään. Mietin, että miksi on niin vaikea just siinä hetkessä myöntää se paha olo, miksi pitää aina ensin itse selvitä siitä. Siksikö, että voi ystävälle kertoa, että minä selvisin? Ehkä siksi, ettei halua kuormittaa toista. Että jos kerron, että viime viikko oli kauhea mutta nyt menee paremmin, se on toisen helpompi kuulla. 

Mitä minulle kuuluu nyt? Olen haaveillut, suunnitellut ja opiskellut vaihtelevalla menestyksellä. Olen levännyt, tavannut ystäviäni ja ollut omissa oloissani. Olen romahtanut monesti ja yhtä monesti noussut ylös. Olen itkenyt paljon mutta myös hymyillyt ja nauranut. Kaiken väsymyksen keskellä olen tuntenut kiitollisuutta, onnellisuutta ja innostusta. Olen ollut erityisen onnellinen siitä, että elämä tuntuu taas joltakin. Välillä haluaisin painaa pause-nappia elämästä kun tuntuu, etten sittenkään pysy mukana. Etten sittenkään jaksa. Välillä mieli menee niin lujaa, ettei keho pysy mukana ja uupumus tulee hyökyaaltona takaisin. Silloin joudun muistuttamaan itseäni niistä pienistä askelista.

Mutta silti, just nyt tällä hetkellä voin sanoa että kiitos hyvää. Kaiken kaikkiaan kuukaudessa on tapahtunut ihmeitä toipumisen suhteen, voin jo paljon paremmin. Mitä siitä, vaikka välillä joudunkin hyväksymään, että tänään en jaksa yhtään mitään, kun tiedän että se olotila ei ole pysyvä. Että kaikkina niinä huonoinakin päivinä jossain joku muistuttaa, että sinä selviät. Ja minä selviän.



Eivät toiset minulta koskaan vaadi sitä
mitä itseltäni vaadin
Vaikka kaikkein läheisimmän ihmisen
pitäisi kaikkein parhaiten ymmärtää
Että olen riittävän hyvä
riittävän hyvä tässä hetkessä
juuri tällaisena
epätäydellisenä
vähän rikkinäisenäkin

- milla- 



tiistai 11. lokakuuta 2016

näetkö



Taivas itkee tänään 
niinhän sitä sanotaan
Se suree mennyttä kesää
ja tulevaa pimeää
niin kuin minäkin

Mutta eihän sade ole surullinen,
tuuli kuiskaa
Sehän puhdistaa
ja antaa harmaan
että näkisimme värit
Pimeän täytyy tulla
että näkisimme valon

Ja näetkö
miten aurinko
on jättänyt värinsä
takapihan vaahteraan

Näetkö
Sanoo tuuli
vähän kovempaa
ja nauraen lennättää lehtiä

Ja vielä aurinko
käy meille vilkuttamassa








syystuuli, 
kiitos sanoistasi
kyllä vähän pidän sinusta
vaikka en aina ymmärrä

ja aurinko
kiitos
 että kävit


torstai 8. syyskuuta 2016

Jos olin matkalla en enää muista minne

kun kaikki on käytetty
kaikki sanat on sanottu
ja voimat kulutettu loppuun

kun en pysty näkemään
tätä hetkeä pidemmälle

tähän jään
tarvittavan pitkäksi ajaksi
kunnes taas jaksan kasvaa vahvaksi

-milla- 

Kerron teille tarinan tytöstä. Tytöstä, joka oli täynnä elämää. Tytöstä, joka oli reipas, iloinen ja aktiivinen. Siitä tytöstä, joka löysi aina niitä pieniä onnenhippuja arkipäivistä. Hän rakasti ystäviä, salitreenejä, ruuanlaittoa ja leipomista. Ja matkustamista, ennenkaikkea hän rakasti matkustamista. Hän oli se tyttö, joka mielellään heräs vapaaehtoisesti seitsemältä aamulenkille ja salille ennen iltavuoroa. Se tyttö oli sosiaalinen ja piti ihmisistä. Hän yritti aina muistaa kysellä ystävien kuulumisia ja sovittaa kalenteriinsa kaikki tapaamiset. Se tyttö, joka huolehti muista. Ja joka oikeasti huolehti itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan.  Ja aiemmin hän piti myös työstään. Se tyttö luuli olevansa tasapainossa.

Se tyttö katosi jonnekin. Ulkoisesti hän oli vielä täällä mutta sisäisesti hän kadotti itsensä. Mitään noista entisistä piirteistä hän ei löytänyt itsestään. Hän ei enää liikkunut. Hän ei käynyt ruokakaupassa, ei laittanut ruokaa tai siivonnut. Hän ei suunnitellut uusia matkoja eikä pitänyt huolta itsestään. Pikkuhiljaa hän jätti kaikki omat jutut sivuun, että jaksaisi käydä töissä. Kunnes ei lopulta enää jaksanut mitään, ei edes nukkua. Hän sairastui.


Ennenkuin huolestutte, kerron että se tyttö on toipumassa. Se tyttö on nostanut katseensa kohti unelmia ja nähnyt valon tunnelin päässä. Se tyttö on joutunut miettimään, mitä haluaa elämältä ja tehnyt ratkaisuja sen eteen. Halusin vain jakaa sen tytön tarinan, jotta ymmärtäisimme, että se reipas, sosiaalinen ja vahvinkin ihminen voi uupua. Eikä se kysy, montako lasta on tai millainen elämäntilanne on. Voi jäädä sängynpohjalle, vaikkei tarvitsisi huolehtia kuin itsestään.


Herään uuteen aamuun
silmät turvoksissa
kurkussa vieläkin
kuristava tunne
ja aloitan päiväni
itkemällä

puristan lujasti tyynyä
enkä aio nousta sängystä 
enää koskaan

ainakaan tänään

-milla- 



Tässä on pätkiä "päiväkirjastani". Olkaa armollisia teksteille, ne on kirjoitettu silloin kun sitä valoa ei näkynyt.

" En tiiä missä vaiheessa tää meni tähän pisteeseen, mulla vaan hajos pakka käsiin. Tuntuu että koko elämä on ihan hajalla enkä tiiä miten osaan koota sen takas. Päällimmäinen tunne on kokoajan " en vaan jaksa ". En vaan jaksa, mitään. Tuntuu, että oon niin pettäny muiden odotukset. Ja kaikista pahimmalta tuntuu se pettymys omaan itseen. Että miten oon päästäny asiat tähän pisteeseen. On niin vaikea myöntää etten ookkaa sitä mitä muut odottaa. Tekis mieli mennä pimeään huoneeseen, kömpiä peiton alle ja huutaa koko maailmalle että antakaa mun olla rauhassa ja unohtakaa mut tänne. Ku ei musta nyt oo mihinkään.

En olis ikinä uskonut että oon tässä tilanteessa. Että 22-vuotiaana jään työuupumuksen takia sairaslomalle. Tai lääkärin diagnoosin mukaan: työuupumus joka on johtanut masennukseen. Minä? Oon aina ollu se joka tsemppaa muita, ehtii asioista ne positiiviset puolet ja on onnellinen pienistä. Minä, peruspositiivinen ja sosiaalinen, aina järkkäämässä kaikkea, pitämässä itsestä huolta fyysisesti ja psykkisesti. Minä, joka oon aina aatellu olevani hyvä käsittelemään asioita.

Ja nyt oon siinä tilanteessa, etten vaan jaksa mitään. Etten muista millon oon viimeksi tehny ruokaa tai käyny kaupassa. Tai tehnyt mitään muitakaan kotitöitä. En muista, millon oon viimeksi nauttinu liikunnasta (tai liikkunut ylipäätään). Ei mitään käsitystä, minkälainen sää on esimerkiksi ollut viimeisen parin viikon aikana. Tai millon oon kysyny jonku kaverin kuulumisia tai huolehtinu muiden jaksamisesta. Milloin menetin mielenkiinnon tähän kaikkeen?

Huonoja öitä, paljon unettomia öitä. Niiden muutamien ylipitkien yöunien jälkeen nukkuminen loppui lähes kokonaan, nukun yön aikana muutamia puolen tunnin - tunnin pätkiä. Heräilen öisin omaan itkuuni ja itken muutenkin jatkuvasti. Saatan yhtäkkiä romahtaa lattialle itkemään, ilman mitään erityistä syytä. Hengästyn pienistäkin asioista. Yhtäkkiä joku painaa rinnassa ja kuristaa kurkkua. Vaikka kaiken pitäisi olla hyvin, mikään ei ole hyvin.

En tiiä, mistä tätä lähtis korjaamaan. "


"ja kun mä hymyilen, niin ei kukaan kysele.."


" Kun en jaksa enää olla edes sen vertaa reipas, 
että koittaisin hymyillä ja sanoa: kyllä tämä tästä. 
Kun tuntuu, että ei se tästä. Ei mitenkään. 
Kun tuntuu, etten ikinä enää saa kiinni mistään. 
Ja miten mikään voi ikinä enää tuntua miltään. "



" ja mä voin luvata, ettei se satuta kun kaiken pudottaa.."
kyllä se satuttaa.



Niitannut oon itseni muottiin
ja nyt siitä rimpuilen irti
Sukelsin syvään päähän
Selviänköhän siellä
Mietin myöhemmin
Säilyykö mielenrauha
jos sen saakkaan otetta
tai nää selvemmin

Ketähän voisin syyttää
jos todisteet puuttuu
ja oon itse se sekopää
joka pohjan pudottaa
kaiken tutun räjäyttää

Olen joutunut käymään paljon läpi asioita. Enkä vieläkään tarkkaan tiedä, miten päädyin siihen tilanteeseen, jolloin kaikki romahti. Yritin kai olla liian pitkään liian vahva. En uskaltanut tehdä muutoksia, koska tuttuun ja turvalliseen on helppo jäädä, vaikkei se olisikaan se paras vaihtoehto. Olin tottunut siihen, että mulla on langat omissa käsissä ja paketti hallinnassa. Kun ne langat meni solmuun, olin ihan hukassa. En tiennyt, miten pitää elää kun kaikki on kaaoksessa. Meni toimintakyky, piti opetella aloittamaan alusta. Aloittaa siitä, että jaksaa päivittäin nousta sieltä sängystä ja pukea vaatteet päälle. Tai vaikka ei jaksaisi päivävaatteita pukea, niin edes nousta sieltä sängystä. Ja siitä pikkuhiljaa opetella sitä normaalia elämää. Vaikeinta on ollut hyväksyä se, että toipuminen ei tapahdu hetkessä. Ajattelin, että koska olen hyvä käsittelemään asioita, "käsittelen" tämän ja olen kunnossa. Ei ollut ihan niin yksinkertaista. Pitää antaa aikaa. Inhoan tuota lausetta, koska tiedostan, että palautuminen tästä vaatii aikaa mutten vieläkään täysin ymmärrä sitä. Kun on tottunut menemään joka paikkaan täysillä, on vaikea tajuta mitä tarkoittaa "pikkuhiljaa". Kaksi askelta eteen, yksi taakse. Sitä tämä on. Mutta suunta on eteenpäin.

Olen opetellut elämään päivä ja hetki kerrallaan. Olen opetellut hyväksymään omat voimavarani ja kuuntelemaan itseäni. Edelleen on päiviä, jolloin uupumus ottaa vallan, mutta olen opetellut hyväksymään nekin päivät. Pikkuhiljaa rakennan uutta elämääni, pala kerrallaan. Ja pikkuhiljaa keräilen myös takaisin niitä tärkeitä palasia sieltä menneisyydestä. Niitä palasia, jotka olivat ennen minulle rakkaita. Olen onnellinen hyvistä ja paremmista päivistä ja uusista tuulista. Ja ennenkaikkea olen onnellinen läheisistäni, ilman heitä olisin kaatunut liian monesti pääsemättä ylös. Vaikka tulevaisuudesta en paljon tiedä, mieli on jo luottavainen ja elämä tuntuu kuitenkin elämisen arvoiselta. Uskon, että elämällä on minulle vielä paljon hyvää ja kaunista.

Mietin kauan, uskallanko julkaista tätä tekstiä. Uskallanko puhua ääneen näin vaietusta asiasta. En kirjoittanut tätä siksi, että haluaisin huomiota, myötätuntoa, sääliä tai apua. Olen saanut niitä kaikkia jo, kiitos vain. Olen saanut tarvittavia eväitä ja tukea toipumiseen, siitä työstä suurin osa tehdään itse mutta yksin se ei onnistu. Kirjoitin tämän siksi koska haluan sanoa, ettei se positiivinen elämänasenne tai "hyvä elämäntilanne" takaa sitä, etteikö voisi sairastua. Ja siksi, että jos joku, joka lukee tätä ja kokee olevansa samassa tilanteessa tai uupumisen partaalla, ymmärtäisi ettei aina tarvitse olla vahva. Että iloisella ja reippaallakin ihmisellä on oikeus uupua. Kun kaatuu ja nousee ylös, se kasvattaa ja vahvistaa. Se sattuu, mutta se vahvistaa. Ja ehkä kirjoitin myös siksi, että aika moni tietää sairaslomastani mutta monikaan ei tiedä tilanteestani. Kirjoitin, että ymmärtäisitte. En tiedä, haenko tällä tietoisesti leiman otsaani tai muuttuuko ihmisten käsitys minusta, mutta toivon ettei se mene niin. Täällä kaiken takana on silti se sama minä, joka on vain joutunut hetkeksi pysähtymään ja kohtaamaan asioita.

perjantai 15. heinäkuuta 2016

on ihan ok olla joskus väsyny




Nukuin 12-14 tunnin yöunia ja siihen päiväunet päälle ja se ei riittänyt, kokoajan väsytti. Olin epäsosiaalinen. Nenä vuoti, silmät vuoti ja olo oli kauhea. "no mulla on vaan vähä heinänuhaa.." 

Hetkinen? Kannattais vähän tarkemmin kuunnella niitä kehon viestejä. Kun viimein tajusin myöntää, että en nyt oo ihan kunnossa, makasin kolme kokonaista päivää sohvanpohjalla jaksamatta tehdä yhtään mitään. Näin jälkikäteen diagnosoin itselleni pitkittyneen flunssan ja jonkinasteisen yleisväsymyksen. Lepo tuli tarpeeseen, vaikka olikin huono omatunto parin sairaslomapäivän takia. Teki oikeasti hyvää vaan olla tekemättä mitään ja nukkua. Nyt yritän olla reipas nämä pari yövuoroa ja lepään vielä vähän lisää, nimittäin parin päivän päästä alkaa LOMA.


Mitä juoksutreeneihin tulee, oon käyny vähä keskustelua itseni kanssa. Ja oon hyväksyny, että on ihan ok olla välillä vähän väsynyt. Ja on ihan ok myöntää, ettei ole yltänyt itselle asettamiin tavoitteisiin. Nimittäin mulla meinas oikeesti tulla stressi siitä elokuun polkujuoksutapahtumasta. On vaikea hyväksyä, etten oo niin hyvässä kunnossa kun olin ajatellut olevani tässä vaiheessa. En tiedä, jaksanko juosta kuukauden päästä metsässä 26 kilometriä, mutta lupaan tehdä parhaani. Ja lupaan tulla maaliin, vaikka konttaamalla jos juoksukunto ei riitä. Tällä hetkellä yleiskunto on erittäin matala, kun kevyet kävelylenkitkin vie voimat kokonaan mutta kunhan oon kunnolla parantunu niin aloitan taas juoksemisen. Ja yritän olla ottamatta paineita ja nauttia niistä juoksulenkeistä stressaamatta aikaa ja matkaaMitä kummijuoksijan rooliin tulee, olen pahoillani etten ehkä oo ihan ansainnut sitä titteliä. Haittaako jos kummijuoksija tulee viimeisenä maaliin?




keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

uuden elämän ihme



Pikkuisen veljenpojan ristiäiset








Isä taivaan, rukoilen: varjelethan lasta
maailmassa suuressa vaaraan joutumasta
Anna olla enkelin hänen lähellänsä
turvallisen saattajan halki elämänsä.





ihmetellen katson sinua
pieni lahja
miten kallis oletkaan
miten rakas
ensitapaamisesta lähtien

nuo pienet sormet, varpaat
miten voitkaan olla niin täydellinen
toivon sinulle kaikkea hyvää tähän elämään

- Milla -


lauantai 9. heinäkuuta 2016

#kesäloma

mulla on puolikas kesäloma, ihan kohta. Lomalla aion



¤ olla vaan, tekemättä mitään. hipsiä kotona yöhousut jalassa koko päivän.

¤ nähdä aurinkoa. jos aurinko ei tule minun luo, minä menen auringon luo

¤ nauttia luonnosta metsäpoluilla ja notskilla

¤ valokuvata

¤ syödä hotelliaamiaista ja käydä piknikillä

¤ viettää aikaa rakkaiden ihmisten kanssa

¤ nukkua pitkään, valvoa myöhään

¤ juosta yhteensä 100 kilometriä. tai ainakin 60.

¤ rentoutua, levätä ja olla onnellinen




En aio tehdä listaa, missä on pakko ehtiä käydä tai ketä on pakko ehtiä nähdä (vaikka olin kyllä jo melkein tehnyt sellaisen). Koska parissa viikossa ei vaan ehdi kaikkea edes minuuttiaikataululla. Ja minun lomallani ei ole aikataulua. Joten pahoittelen valmiiksi, etten varmasti ehdi nähdä kaikkia ihania tyyppejä, vaikka haluaisin.





Loput kesälomasta säästän syksyyn aurinkoa varten, kaamosmasennusta vastaan. Mukavaa lomaa lomalaisille ja muille tsemppiä töihin. Ihanaa kesää! (aurinko, olethan täällä viikon päästä)

perjantai 24. kesäkuuta 2016

matkalla aikuisuuteen


~ ~

Matkalla aikuisuuteen
opit luottamaan itseesi
Otat vastuun elämästäsi, teoistasi,
sanoistasi ja toiveistasi.
Katsot luottaen tulevaisuuteen ja
kohtaat rohkeasti vastoinkäymiset.
Opit vaalimaan ystävyyttä ja
hoitamaan rakkautta.
Uskot sydämessäsi hyvyyteen
elämän tarkoituksena.
Haluat täyttää tehtäväsi.
Sinä olet tärkeä. 
Onnea matkaan! 




Anna aikaa naurulle,
sillä se on sielun musiikkia
Anna aikaa harkinnalle,
sillä se on voimanlähde
Anna aikaa leikkimielisyydelle,
sillä se on ikuinen nuoruus
Anna aikaa ystävällisyydelle,
sillä se on tie onneen
Anna aikaa rakkaudelle,
sillä se on Luojan lahja
Anna aikaa anteliaisuudelle,
sillä aika on lyhyt itsekkyydelle
Anna aikaa työlle
sillä se on menestyksen hinta.


Paljon onnea ripille pääsyn johdosta rakas pikkuveli <3 

Veljen rippijuhliin tein kaksi isoa täytekakkua mansikka-valkosuklaa-täytteellä ja pari sitruunajuustokakkua sekä rocky roadeja. Täytekakut oli aika iso haaste, sillä tein ensimmäistä kertaa elämässäni pursotukset kakkuihin (oon joskus kokeillu, mutta levittäny kerman lopulta veitsellä koska en oo ollu tyytyväinen). Joku on joskus sanonu, että harjoitus tekee mestarin..




torstai 16. kesäkuuta 2016

päivä täynnä rakkautta, valoa ja auringonpaistetta

300416
K & P











Minä uskon
aamujen valoon,
ihmisen syliin
ja rakkauden hitauteen
Minä uskon rakkauteen
joka kulkee etanan lailla:
ei yhden sydämen poikki
yhdessä elämässä loiki
Minä uskon
etanan nopeuteen,
sylien syvyyksiin,
ja alati kiihkeisiin silmiin
joista aamut juovat
kaiken valonsa.
Minä uskon rakkauden hitauteen.
Minä uskon.
Tommy Taberman


































Kuvat ovat pikkusiskoni häistä. Kaikki kuvat minun käsialaani, paitsi ne muutama joissa olen itse kameran toisella puolella.