Mun päässä on välillä niin paljon ajatuksia, ettei ne mahdu sinne. Sillon niitä pitää purkaa johonkin, vaikka kirjoittamalla.
Tämän kesän ja alkusyksyn vaikein kysymys on ollu: "mitä sulle kuuluu?". Siihen on aika vaikea vastata. Helpointa on sanoa, että tässähän tämä. Tai että ihan okei, ihan hyvää. Tai olosuhteisiin nähden hyvää. Äärettömän vaikeaa on sanoa: että nyt kuuluu huonoa tai että nyt ei kuulu hyvää. Oon hyvä puhumaan tunteistani; menneessä aikamuodossa. On paljon helpompaa kertoa, että eilen oli tosi huono päivä ja itkin silmät päästäni, kuin sanoisin että nyt just en jaksa mitään, nyt just tuntuu että elämästä ei tuu mitään. Mietin, että miksi on niin vaikea just siinä hetkessä myöntää se paha olo, miksi pitää aina ensin itse selvitä siitä. Siksikö, että voi ystävälle kertoa, että minä selvisin? Ehkä siksi, ettei halua kuormittaa toista. Että jos kerron, että viime viikko oli kauhea mutta nyt menee paremmin, se on toisen helpompi kuulla.
Mitä minulle kuuluu nyt? Olen haaveillut, suunnitellut ja opiskellut vaihtelevalla menestyksellä. Olen levännyt, tavannut ystäviäni ja ollut omissa oloissani. Olen romahtanut monesti ja yhtä monesti noussut ylös. Olen itkenyt paljon mutta myös hymyillyt ja nauranut. Kaiken väsymyksen keskellä olen tuntenut kiitollisuutta, onnellisuutta ja innostusta. Olen ollut erityisen onnellinen siitä, että elämä tuntuu taas joltakin. Välillä haluaisin painaa pause-nappia elämästä kun tuntuu, etten sittenkään pysy mukana. Etten sittenkään jaksa. Välillä mieli menee niin lujaa, ettei keho pysy mukana ja uupumus tulee hyökyaaltona takaisin. Silloin joudun muistuttamaan itseäni niistä pienistä askelista.
Mutta silti, just nyt tällä hetkellä voin sanoa että kiitos hyvää. Kaiken kaikkiaan kuukaudessa on tapahtunut ihmeitä toipumisen suhteen, voin jo paljon paremmin. Mitä siitä, vaikka välillä joudunkin hyväksymään, että tänään en jaksa yhtään mitään, kun tiedän että se olotila ei ole pysyvä. Että kaikkina niinä huonoinakin päivinä jossain joku muistuttaa, että sinä selviät. Ja minä selviän.
Eivät toiset minulta koskaan vaadi sitä
mitä itseltäni vaadin
Vaikka kaikkein läheisimmän ihmisen
pitäisi kaikkein parhaiten ymmärtää
Että olen riittävän hyvä
riittävän hyvä tässä hetkessä
juuri tällaisena
epätäydellisenä
vähän rikkinäisenäkin
