torstai 8. syyskuuta 2016

Jos olin matkalla en enää muista minne

kun kaikki on käytetty
kaikki sanat on sanottu
ja voimat kulutettu loppuun

kun en pysty näkemään
tätä hetkeä pidemmälle

tähän jään
tarvittavan pitkäksi ajaksi
kunnes taas jaksan kasvaa vahvaksi

-milla- 

Kerron teille tarinan tytöstä. Tytöstä, joka oli täynnä elämää. Tytöstä, joka oli reipas, iloinen ja aktiivinen. Siitä tytöstä, joka löysi aina niitä pieniä onnenhippuja arkipäivistä. Hän rakasti ystäviä, salitreenejä, ruuanlaittoa ja leipomista. Ja matkustamista, ennenkaikkea hän rakasti matkustamista. Hän oli se tyttö, joka mielellään heräs vapaaehtoisesti seitsemältä aamulenkille ja salille ennen iltavuoroa. Se tyttö oli sosiaalinen ja piti ihmisistä. Hän yritti aina muistaa kysellä ystävien kuulumisia ja sovittaa kalenteriinsa kaikki tapaamiset. Se tyttö, joka huolehti muista. Ja joka oikeasti huolehti itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan.  Ja aiemmin hän piti myös työstään. Se tyttö luuli olevansa tasapainossa.

Se tyttö katosi jonnekin. Ulkoisesti hän oli vielä täällä mutta sisäisesti hän kadotti itsensä. Mitään noista entisistä piirteistä hän ei löytänyt itsestään. Hän ei enää liikkunut. Hän ei käynyt ruokakaupassa, ei laittanut ruokaa tai siivonnut. Hän ei suunnitellut uusia matkoja eikä pitänyt huolta itsestään. Pikkuhiljaa hän jätti kaikki omat jutut sivuun, että jaksaisi käydä töissä. Kunnes ei lopulta enää jaksanut mitään, ei edes nukkua. Hän sairastui.


Ennenkuin huolestutte, kerron että se tyttö on toipumassa. Se tyttö on nostanut katseensa kohti unelmia ja nähnyt valon tunnelin päässä. Se tyttö on joutunut miettimään, mitä haluaa elämältä ja tehnyt ratkaisuja sen eteen. Halusin vain jakaa sen tytön tarinan, jotta ymmärtäisimme, että se reipas, sosiaalinen ja vahvinkin ihminen voi uupua. Eikä se kysy, montako lasta on tai millainen elämäntilanne on. Voi jäädä sängynpohjalle, vaikkei tarvitsisi huolehtia kuin itsestään.


Herään uuteen aamuun
silmät turvoksissa
kurkussa vieläkin
kuristava tunne
ja aloitan päiväni
itkemällä

puristan lujasti tyynyä
enkä aio nousta sängystä 
enää koskaan

ainakaan tänään

-milla- 



Tässä on pätkiä "päiväkirjastani". Olkaa armollisia teksteille, ne on kirjoitettu silloin kun sitä valoa ei näkynyt.

" En tiiä missä vaiheessa tää meni tähän pisteeseen, mulla vaan hajos pakka käsiin. Tuntuu että koko elämä on ihan hajalla enkä tiiä miten osaan koota sen takas. Päällimmäinen tunne on kokoajan " en vaan jaksa ". En vaan jaksa, mitään. Tuntuu, että oon niin pettäny muiden odotukset. Ja kaikista pahimmalta tuntuu se pettymys omaan itseen. Että miten oon päästäny asiat tähän pisteeseen. On niin vaikea myöntää etten ookkaa sitä mitä muut odottaa. Tekis mieli mennä pimeään huoneeseen, kömpiä peiton alle ja huutaa koko maailmalle että antakaa mun olla rauhassa ja unohtakaa mut tänne. Ku ei musta nyt oo mihinkään.

En olis ikinä uskonut että oon tässä tilanteessa. Että 22-vuotiaana jään työuupumuksen takia sairaslomalle. Tai lääkärin diagnoosin mukaan: työuupumus joka on johtanut masennukseen. Minä? Oon aina ollu se joka tsemppaa muita, ehtii asioista ne positiiviset puolet ja on onnellinen pienistä. Minä, peruspositiivinen ja sosiaalinen, aina järkkäämässä kaikkea, pitämässä itsestä huolta fyysisesti ja psykkisesti. Minä, joka oon aina aatellu olevani hyvä käsittelemään asioita.

Ja nyt oon siinä tilanteessa, etten vaan jaksa mitään. Etten muista millon oon viimeksi tehny ruokaa tai käyny kaupassa. Tai tehnyt mitään muitakaan kotitöitä. En muista, millon oon viimeksi nauttinu liikunnasta (tai liikkunut ylipäätään). Ei mitään käsitystä, minkälainen sää on esimerkiksi ollut viimeisen parin viikon aikana. Tai millon oon kysyny jonku kaverin kuulumisia tai huolehtinu muiden jaksamisesta. Milloin menetin mielenkiinnon tähän kaikkeen?

Huonoja öitä, paljon unettomia öitä. Niiden muutamien ylipitkien yöunien jälkeen nukkuminen loppui lähes kokonaan, nukun yön aikana muutamia puolen tunnin - tunnin pätkiä. Heräilen öisin omaan itkuuni ja itken muutenkin jatkuvasti. Saatan yhtäkkiä romahtaa lattialle itkemään, ilman mitään erityistä syytä. Hengästyn pienistäkin asioista. Yhtäkkiä joku painaa rinnassa ja kuristaa kurkkua. Vaikka kaiken pitäisi olla hyvin, mikään ei ole hyvin.

En tiiä, mistä tätä lähtis korjaamaan. "


"ja kun mä hymyilen, niin ei kukaan kysele.."


" Kun en jaksa enää olla edes sen vertaa reipas, 
että koittaisin hymyillä ja sanoa: kyllä tämä tästä. 
Kun tuntuu, että ei se tästä. Ei mitenkään. 
Kun tuntuu, etten ikinä enää saa kiinni mistään. 
Ja miten mikään voi ikinä enää tuntua miltään. "



" ja mä voin luvata, ettei se satuta kun kaiken pudottaa.."
kyllä se satuttaa.



Niitannut oon itseni muottiin
ja nyt siitä rimpuilen irti
Sukelsin syvään päähän
Selviänköhän siellä
Mietin myöhemmin
Säilyykö mielenrauha
jos sen saakkaan otetta
tai nää selvemmin

Ketähän voisin syyttää
jos todisteet puuttuu
ja oon itse se sekopää
joka pohjan pudottaa
kaiken tutun räjäyttää

Olen joutunut käymään paljon läpi asioita. Enkä vieläkään tarkkaan tiedä, miten päädyin siihen tilanteeseen, jolloin kaikki romahti. Yritin kai olla liian pitkään liian vahva. En uskaltanut tehdä muutoksia, koska tuttuun ja turvalliseen on helppo jäädä, vaikkei se olisikaan se paras vaihtoehto. Olin tottunut siihen, että mulla on langat omissa käsissä ja paketti hallinnassa. Kun ne langat meni solmuun, olin ihan hukassa. En tiennyt, miten pitää elää kun kaikki on kaaoksessa. Meni toimintakyky, piti opetella aloittamaan alusta. Aloittaa siitä, että jaksaa päivittäin nousta sieltä sängystä ja pukea vaatteet päälle. Tai vaikka ei jaksaisi päivävaatteita pukea, niin edes nousta sieltä sängystä. Ja siitä pikkuhiljaa opetella sitä normaalia elämää. Vaikeinta on ollut hyväksyä se, että toipuminen ei tapahdu hetkessä. Ajattelin, että koska olen hyvä käsittelemään asioita, "käsittelen" tämän ja olen kunnossa. Ei ollut ihan niin yksinkertaista. Pitää antaa aikaa. Inhoan tuota lausetta, koska tiedostan, että palautuminen tästä vaatii aikaa mutten vieläkään täysin ymmärrä sitä. Kun on tottunut menemään joka paikkaan täysillä, on vaikea tajuta mitä tarkoittaa "pikkuhiljaa". Kaksi askelta eteen, yksi taakse. Sitä tämä on. Mutta suunta on eteenpäin.

Olen opetellut elämään päivä ja hetki kerrallaan. Olen opetellut hyväksymään omat voimavarani ja kuuntelemaan itseäni. Edelleen on päiviä, jolloin uupumus ottaa vallan, mutta olen opetellut hyväksymään nekin päivät. Pikkuhiljaa rakennan uutta elämääni, pala kerrallaan. Ja pikkuhiljaa keräilen myös takaisin niitä tärkeitä palasia sieltä menneisyydestä. Niitä palasia, jotka olivat ennen minulle rakkaita. Olen onnellinen hyvistä ja paremmista päivistä ja uusista tuulista. Ja ennenkaikkea olen onnellinen läheisistäni, ilman heitä olisin kaatunut liian monesti pääsemättä ylös. Vaikka tulevaisuudesta en paljon tiedä, mieli on jo luottavainen ja elämä tuntuu kuitenkin elämisen arvoiselta. Uskon, että elämällä on minulle vielä paljon hyvää ja kaunista.

Mietin kauan, uskallanko julkaista tätä tekstiä. Uskallanko puhua ääneen näin vaietusta asiasta. En kirjoittanut tätä siksi, että haluaisin huomiota, myötätuntoa, sääliä tai apua. Olen saanut niitä kaikkia jo, kiitos vain. Olen saanut tarvittavia eväitä ja tukea toipumiseen, siitä työstä suurin osa tehdään itse mutta yksin se ei onnistu. Kirjoitin tämän siksi koska haluan sanoa, ettei se positiivinen elämänasenne tai "hyvä elämäntilanne" takaa sitä, etteikö voisi sairastua. Ja siksi, että jos joku, joka lukee tätä ja kokee olevansa samassa tilanteessa tai uupumisen partaalla, ymmärtäisi ettei aina tarvitse olla vahva. Että iloisella ja reippaallakin ihmisellä on oikeus uupua. Kun kaatuu ja nousee ylös, se kasvattaa ja vahvistaa. Se sattuu, mutta se vahvistaa. Ja ehkä kirjoitin myös siksi, että aika moni tietää sairaslomastani mutta monikaan ei tiedä tilanteestani. Kirjoitin, että ymmärtäisitte. En tiedä, haenko tällä tietoisesti leiman otsaani tai muuttuuko ihmisten käsitys minusta, mutta toivon ettei se mene niin. Täällä kaiken takana on silti se sama minä, joka on vain joutunut hetkeksi pysähtymään ja kohtaamaan asioita.